Ja tarina alkoi niin, että...

Kennel Liirun Laarun tarina alkoi jo vuosia sitten. Minä, kennelin omistaja, synnyin ja vartuin pohjoisessa Suomessa, missäs muuallakaan kuin Rovaniemellä. Pieni kaupunki, josta niin kovasti halusin päästä koko lapsuuteni muuttamaan etelämmäksi, Helsinkiin, tai vaikka johonkin muuhun maahan. Rovaniemellä kuitenkin tuli koulut käytyä lukiota myöten, mutta kun ikää tuli viimein se 18-vuotta mittariin, niin nostin kytkintä äkkiä ja muutin pieneen yksiöön Helsingin Kallioon.

Ai mitenkö koirat siihen liittyvät? Noh, koiriahan meillä oli aina ollut, aina muutama pihan perällä haukkumassa, isäni harrasti metsästystä, joten minkäs muun rotuisia ne olivatkaan kuin suomenpystykorvia. Kauniita, pienehköjä, pörrökarvaisia ja punaisenoransseja. Heräsin noin 10-vuoden ikäisenä ajatukseen, että koirat ehkä olisikin jotain muuta kuin pihan perällä huutava lauma, halusin kokeilla agilityä, tokoa, ja muita lajeja. Isäni siihen naureskeli, että voinhan minä kokeilla, mutta en sitten pety jos siitä ei tule mitään. Otin lauman nuorimmaisen, 1,5-vuotiaan Laku-nimisen pystäriuroksen hihnan päähän ja lähdin sitten sen kanssa harjoittelemaan.

Omin avuin sain sille opetettua perusasennon, pätkän seuraamista ja jonkin sortin luoksetulon. Syntymäpäivälahjaksi vanhempani leppyivät ostamaan minulle ja Lakulle kurssipaikan paikallisen koirakerhon tokokurssille. Eihän siitä mitään tullut loppujen lopuksi, Laku veti suuntaan jos toiseen, räkyttäen tietenkin. Kyllä me muutamassa epävirallisessa tokokokeessa käytiin, toisesta tuli 0-tulos ja toisesta 3-tulos. Eräänä iltana sitten vanhempani vakuuttuneina, että voisin ehkä omistaa oman koiran, tulivat kertomaan minulle keskustelleensa, että jos saisin oman koiran, vaikka olihan Lakusta aika omani tullut. Innostuin aivan silmittömästi ja rupesin heti pohtimaan rotua. Tokokurssilla oli ollut todella upea lapinporokoira, ja sellaiseen vanhempanikin suostuisivat. Tosin mielessä pyörivät myös belgianpaimenkoira ja bordercollie. Belgianpaimenkoira oli kuulemma liian suurikokoinen, mutta bordercollie voisi olla aika mainio.

Menin paikkakunnalla asuvan bordercolliekasvattajan luokse kyläilemään, tutustuakseni rotuun paremmin. Hän vakuutti minut siitä, että bordercollie on oikeasti koira, joka kaipaa tajuttomasti tekemistä, koira jota ei missään nimessä saa jättää pihalle vaan häkkikoiraksi, jonka kanssa pitää olla jatkuvasti puuhailemassa kaikenlaista. Vaikka minua jännitti, että pystyisinkö varmasti huolehtimaan sellaisesta koirasta, otin kuitenkin haasteen vastaan, niin meille muutti pieni mustavoittoinen bordercollienarttu Lotta. Lotan kanssa pääsin heti koiraharrastamisen makuun, jo vuoden iässä se oli suorittanut tokon alokasluokan ja olimme kovaa vauhtia menossa avoimeen luokkaan, agilityssä se starttaili kolmanteen luokkaan asti ja suoritti se BH-kokeenkin. Lotalle kuitenkin diagnosoitiin epilepsia, jonka takia se lopetettiin jo 5-vuoden iässä. Voi sitä itkua ja tuskaa. Päätin, ettei toista bordercollieta enää tule, sillä kuulin (surullista, mutta totta, että vasta silloin), että epilepsia ei ole edes mikään hirmu harvinainen juttu bordercollieilla.

Olin monta vuotta ilman koiraa, muutin Helsinkiin, opiskelin siellä. Kävihän se koira silloin tällöin mielessä, mutta sitten aina vihlaisi kun muistin Lotan. Eräänä päivänä kuitenkin löysin itseni Tuomarinkartanolta palveluskoirarotujen erikoisnäyttelystä, belgianpaimenkoira tervueren kehältä. Totesin kaipaavani koiraa elämääni. Juttelin muutaman ihmisen kanssa ja lupauduin meneväni tulevalla viikolla katsomaan erään espoolaisen naisen tervuerenkenneliin katsomaan pentuja. Pentuja ei ollut kuin neljä, kaksi varattua. Vapaana pienikokoinen uros ja todella vahvaluonteisen oloinen narttu. Kerroin siinä sitten kasvattajalle kaiken koiraharrastushistoriani ja niin edes päin. Nainen kuunteli ymmärtäväisenä, ja lohdutteli, en ollut ainoa jolle oli käynyt suurinpiirtein noin. Hän kertoi siinä sitten, että pentueen emän siskolle oli myös syntynyt vähän aikaa sitten suurempi pentue, jotka asuivat koiran kasvattajalla. Kiinnostuin kovasti, mutta sitten tajusin pentujen sijaitsevan Hollannissa. Siitä huolimatta otin kuitenkin kasvattajaan yhteyttä illalla ja mikäs siinä oli sitten vähäisellä rahantulolla varata äkkilähtö Hollantiin seuraavana viikonloppuna. Ihastuin suuresti eräseen poikaan, jonka kasvattaja lupaili olevan pentueen lupaavin, ja eikös minulle sitten muuttanut oma tervueren. Faxe, oma rakas kettuni.

Faxen jälkeen meille on muuttanut koiria suht tasaisin väliajoin, sitten tuli Rocky, sen jälkeen oma kasvattini Nita, joka oli Rockyn pentu, sitten Bakemonon-kennelistä Fei, sen jälkeen ihastuin suuresti lyhytkarvaisiin collieihin ja minulle muutti Kale ja Haccer, ja oli minulla yksi valkoinen paimenkoirakin Reea. Sitten kävi jotain. Ja se mitä kävi, oli bordercollie. Rupesin taas haaveilemaan sellaisesta. En tajua miksi. Miksi haluta jotain mistä on vain ikäviä kokemuksia ja surullisia muistoja, vaikka toki muistan Lottaa aina lämmöllä. No kuitenkin kävi niin, että minulle muutti Heta, mustavalkoinen bordercollienarttu. Heta eli kunnon koiranelämän, se menehtyi luonnollisiin syihin vasta yli 10-vuotiaana. Sitten muutti myös bordercollieuros Hippi, Hippikin menehtyi aivan täysin luonnollisesti. Hipin ja Hetan vakuuttamina kennelissä nyt sitten asuu neljä bordercollieta: pojat Sinko ja Pessi, sekä tyttöset Iinu ja Viima.

Kasvatustyöhön eksyin ihan sattumalta. Rocky oli hieno, todella hieno, sen pennun halusin, muutkin halusivat. Tein erään nartun omistajan kanssa sopimuksen, että sen narttu astutettaisiin Rockylla ja pennut syntyisivät uuden kennelnimen: Liirun Laarun, alle. Pentueeseen syntyi kaksi narttupentua, joista sitten itselleni jäänellä teetin jälleen pennut. Sitten syntyi pennut Faxelle ja Feille, ja niin edespäin. Kasvatus lähti joustavasti käyntiin sitä myötä. Nythän tämä on jo aika kennel?

Niin ja jos sinä et satu tietämään mikä on virtuaalikennel, suosittelen lukemaan vFCI:n oppaan virtuaalikoiramaailmasta.
Toivottavasti viihdyt ja tervetuloa uudelleen!

Terveisin Juinttu -- @